Sataa vaakasuoraan ja on pilkkopimeää, on siis hyvä hetki päivittää pitkästä aikaa kotisivua. Mennyt kesä – niin kai on jo totuttava sanomaan – oli dramaattinen. Sisareni kuoli kesäkuun alussa ja viime viikolla molemmat tyttäreni muuttivat, toinen opiskelemaan Edinburghin yliopistoon ja toinen, valtsikalainen, vaihtoi asuntoa Kruununhaasta Töölööseen. Perheemme hajoaa, sinkoilee, haarautuu kuka minnekin. Haikeaa, ja samalla hienoa. Olen iloinen tyttärieni rohkeudesta ja unelmista.

Tänä vuonna kirjallinen esikoistyttäreni Sonja O. täyttää 30 vuotta ja juhlin häntä isosti ystävien kanssa Tavastialla 28.10. Kirjamessujen perjantaina siis. Siltalan kustantamana ilmestyvä runokokoelma Öisin olemme samanlaisia ilmestyy samana päivänä, julkkarit pidetään messuilla.

Haluan, että 30-vuotiskirjailijajuhlani ovat täynnä synergiaa ja iloista ekumeniaa; kaikki ne joiden kanssa olen joskus tehnyt kirjailijantyötäni ovat siellä läsnä, siis södikalaiset, otavalaiset, tammelaiset ja siltalaiset. Ja paljon, paljon muitakin.

Tällaisena pimeänä ja myrskyisenä syyskuun iltana on mukava ajatella valoisia saleja ja iloisia ihmisiä!

Hyvää Uutta Vuotta!

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta esikoisromaanini Sonja O. kävi täällä ilmestymisestä. Juhlivatko kirjailijat täysiä taiteilijavuosia? Syytä olisi. Minä ainakin aion juhlistaa tätä vuotta – perästä kuuluu!

Luette näitä rivejä uudistuneilta kotisivuiltani. Antakaa palautetta.  Kiitos!

Syyskuu, syyskuu. Parvekejumalat on saanut huippukritiikit, mistä olen todella iloinen. Jos haluat tutustua, käypä Facebookissa katsomassa Parvekejumalat-ryhmää, johon kaikki kesän ajan kritiikit on koottu. Viimeisimpänä uutinen: Helsingin Kaupunginteatteri ottaa Parvekejumalat ohjelmistoonsa. Ensi-ilta on kahden vuoden sisällä.

Mediakokki on aloittanut jo hämmentelynsä, nyt ensimmäinen ohjelma alkaa 7.15 ja jälkimmäinen 9.05. Jälkimmäinen osa on pitkä, ja haastattelemme siinä Laten kanssa puhelinvieraita.

Syyskuun 20. päivänä starttasi keskusteluohjelmani “Anja Snellman: Saanko esitellä?” Se nähdään syyskuun lopulta vuoden loppuun joka maanantai suorana lähetyksenä SuomiTV:n studiolta.

Ohjelmassa tapaan ihmisiä, joilla on totutuista poikkeavia elämäntapoja, asenteita, mielipiteitä ja taustoja. Vieraat edustavat keskenään hyvin erilaisia maailmoja, eivätkä he etukäteen tunne toisiaan. Jokainen ohjelman jakso on oma tarinansa, mahdollisuus ymmärryksen syntymiseen ja erilaisuuden kohtaamiseen – tai sitten ei.

Tarkoitus on yllättää, havahduttaa, haastaa niin vieraat kuin katsojatkin pohtimaan omien arvojen ja asenteiden perusteita tässä ajassa. Vaikka ei jakaisi ajatuksiaan ja maailmankuvaansa ohjelman vieraiden kanssa, heidän olemuksensa ja näkökulmansa voi ehkä ohjelman jälkeen hiukan paremmin ymmärtää.

“Anja Snellman: Saanko esitellä?” ei pelkää olla lämminhenkisen haastava ja hilpeästi epäkorrekti. Se korostaa, että elämme yhteiskunnassa, jossa sanomisen, ajattelun ja elämäntavan vapaus ovat yhä tärkeitä arvoja.

Näissä merkeissä alkaa syksy.

Kesä alkaa, kesä. Muutama päivä sitten kirjoitin viimeisen varsinaisen tilausartikkelin, Lääkärilehteen. Sitten vielä neljän torstain Mediakokit ja Iltalehden kolumneja… Sitten: lepo. Kreeta: aurinko, meri, vuoret. Meri, aurinko, vuoret. Vuoret, meri, aurinko.

Parvekejumalat ilmestyy torstaina 10.6. Jännitän ja säpsähtelen. Olen kauhuissani. Mietin uutta kirjaa, pelastusrenkaaksi. Kun muut lukevat tätä viimeisintäni, minä olen jo muualla. Jotenkin tämä ajatus helpottaa ritisevää kauhun tunnetta.

Parvekejumalat kertoo nuorista tytöistä; siinä mielessä se on sisarteos Lemmikkikaupan tytöille. Heijastan tätä yhteiskuntaa, näitä meidän arvojamme murrosikäisten tyttöjen ajatusten – ja ruumiiden kautta. Ja hiljattain ymmärsin, että seuraavakin kirjani kertoo murrosikäisestä tytöstä, mutta toki ihan erilainen tarina, erilaisin painotuksin. Tästä tuleekin siis tyttötrilogia!

Facebookista löydät Parvekejumalien omat sivut; tervetuloa katselemaan ja kuulostelemaan ja keskustelemaan.

Toivon, että kirjani koskettaa, havahduttaa. Siinä kaikki. Kiitos kaikesta palautteesta jälleen kerran!

Myrskyisiä syksytuulia! Puut taipuvat! Ikkunat helisevät! Uurastan niin syvällä uuden romaanin parissa, ettei oikeastaan haittaa, sää kuin sää. Romaanissa on romaanin säätila. Kirjoittaminen on ilmasto sinällään.

Koirien kanssa ulkoillessa tuuli on kiva. Välillä kuvittelen, että olemme kaikki kolme kuin suoraan Chagallin maalauksesta: minä leijailen hiukan kadun yläpuolella ja pienet mustavalkoiset terrierit hihnojen päissä puiden latvojen tasalla kuin ilmapallot.

Kävin tässä välillä Kreetallakin, hain kotiin oman takapihan rypäleitä ja talveksi öljyä, hunajaa ja yrttejä. Nyt on nuorempi tyttäreni talvehtimassa välivuottaan Hanian kodissamme ystäviensä kanssa. Ja kun esikoinen muutti kesäkuussa poikaystävänsä kanssa Vallilaan, olemme täällä Taivaskalliolla nyt Jukan kanssa kahden – ja tietysti Onni ja Peppi. Jotka täyttivät jo kokonaiset kymmenen vuotta. Sitä kyllä juhlittiin!

Romaani, joka ilmestyy kesäkuussa 2010, on nyt vihoviimeisellä suoralla. Kaikki liittyy siihen ja se liittyy kaikkeen. Olen saanut paljon innoitusta ja suoranaista sparrausta uudelta Suomen ja Euroopan agentiltani Tiinalta ja toisaalta englannintajaltani Timolta. Molempien energisyyttä ja monenmoista innovatiivisuutta voin vain ihailla.

Kolmikkomme toimii, ja monet ideoistamme ja suunnitelmistamme ovat suomalaisessa kirjamaailmassa uusia ja ennakkoluulottomia. Tiina teki työryhmänsä ja Stilton Literary Agencyn kanssa Lemmikkikaupan tytöistä upean trailerin Frankfurtin kirjamessuille. Kirja myytiin heti messujen jälkeen Espanjaan ja Puolaan.

Geia sou! Palasin viime viikolla Kreetalta ja yritän taas totutella suomalaiseen elämänmenoon; se ei ole aina niin helppoa. Kadut ovat autioita, ihmiset ilmeettömiä ja bussissa kukaan ei puhu saati viuhdo käsillään. Ruoasta ja viinistä, paahtavasta auringosta ja meren sinestä ja vuorien perspektiivistä puhumattakaan…

Täällä kuitenkin ollaan, osin siitä syystä, että Maikkarin Huomenta Suomen mediakokin piti palata töihin. Ja uusi romaanikin vaatisi jo tanakkaa loppusilausta. Siihen fiilailuun menee tämä syksy. Toiveeni on, että seuraava romaanini ilmestyisi ensi keväänä – valon lisääntyessä.

Kaipaan jo takaisin Kreetalle, Hanian kotikaupunkiini. Siellä kaipailen välillä Helsinkiin. Olen lopullisesti kahden maan kansalainen, kahden kaupungin asukki. Saman huomaan jo tyttäristänikin. Elsa palasi eilen ystävineen Hanian kodistamme ja on jo katselemassa uutta matkaa takaisin.

Kesän riemukkaisiin asioihin kuului se, että sain heinäkuun puolivälissä Hanian kotiini puhelun: esikoiseni Alma pääsi yliopistoon, valtiotieteelliseen tiedekuntaan!

Kirjoittelen kuulumisia taas syyskuun alkupuolella. Siihen saakka toivotan lukijoilleni hyvää elokesää!

Iloitsen valon lisääntymisestä. On ihanaa lähteä auringon noustua koiralenkille metsään tai Jukan kanssa kävelemään meren rantaan. Kevät vaikuttaa valtavasti työvireeseeni. Uusi romaani etenee taas sutjakkaammin, työnimikin jo vaihtui, monenlaiset henkilöt kansoittavat päätäni, ja uusiakin vielä ilmestyy…

Monenlaista taustatutkimustyötä tähänkin romaaniin taas liittyy. On luettava paljon ja tehtävä muistiinpanoja. Tykkään käydä kirjastossa notkumassa kun kirjoitan; tutut kirjastovirkailijat jo tietävät millaisia kirjoja nyt nuuskin…

Uutisesta käynee sekin, että minulla on ollut viime keväästä saakka yhdysvaltalainen agentti, kuten tuolta toisaalta kotisivuiltani on voinut lukea. Agentti edustaa kaikkia käännösoikeuksiani maailmalla, ja yhteistyömme on vähitellen käynnistymässä alkumuodollisuuksien jälkeen.

Yhdysvallat lienee maailman kilpailluin kirjamarkkina, ja amerikkalaiset agentit kelpuuttavat listoilleen vain prosentin tai pari kaikista tarjotuista hankkeista, joten agentin löytyminen on jo sinällään saavutus, josta ainakin itse olen iloinen ja ylpeä, vaikka yksikään kirja ei lopulta menisi läpi. Kustannusmaailman rattaat pyörivät hitaasti, ja jokainen vaihe vaatii kuukausien työn, joten vasta muutaman vuoden kuluttua selvinnee, kuinka tässä käy. Yhdysvaltojen kustannusmaailma on parhaillaan melkoisessa myllerryksessä.

Seurailkaa myös Annan kolumnejani. Kerran kuussa tartun aina johonkin mieltäni kärventävään kliseeseen. Niitähän riittää!

Onnellista uuden vuoden alkua! Meidän perheessä tämä kevät on vauhtia täynnä. Kuopus kirjoittaa ylioppilaaksi, esikoinen pyrkii yliopistoon, mieheni pyörittää keikkailujensa ohella Voodoo.klubia käpyläläisessä ravintola Nyyrikissä, ja itse kirjoitan uutta romaania. Siitä en vielä hiisku tämän enempää…

Mediakokkina hämmennän edelleen Maikkarin Huomenta Suomessa joka torstaiaamu vartin yli seitsemän ja vartin yli kahdeksan. Nyt vuoden alusta alan pitää Huomenta Suomen nettisivuilla uutta, Liesituuletin-nimistä palstaa, jossa kohotan ja kuullotan edelleen aamuisia aiheitamme, ja ehkä välillä loihdin julki jonkin ihka uuden jälkiruoankin. Palstalle voi myös kommentoida ohjelmaa. Tervetuloa sinnekin!

Tämän vuoden uusiin kirjoitustöihin kuuluu myös pesti Annan kolumnistina. Tällä erää kirjoitan tuonne alkusyksyyn saakka. Katsotaan sitten jatkot. Kolumneissani aion käsitellä monenkarvaisia kliseitä.

Vielä pikku uutinen, alustava sellainen. Syysprinssi-romaanistani on tekeillä elokuva. Oikein kunnon rakkauselokuva, joka sijoittuu 70-ja 80-lukujen taitteeseen, Helsinkiin, punkin, rockin ja kirjallisten wannabe-nuorten maailmaan.

Palasimme tyttärien kanssa jokin aika sitten Pariisista. Rakastavaisten Pääkaupunki oli ennallaan eli yhtä ihana kuin aina.

Pariisi on yksi kotikaupungeistani. Näytin tyttärille nähtävyyksiä ja paikkoja, joissa olen vuosien ja vuosikymmenten varrella asunut – onko ensimmäisestä käynnistäni tosiaan jo 35 vuotta?! Minun piti ylioppilaaksituloni jälkeen pyrkiä Sorbonneen opiskelemaan. Laitoin jo hakupaperitkin menemään, mutta sitten ilmestyi elämääni Jusu.

Ja sit se meni silleen.

Ripustelimme joulun alla omenapuihin valoja ja laitoimme portaille kynttilälyhtyjä. Yhtenäiskoulun syysmarkkinoilta ostimme piparkakku-Parthenonin! Ihan totta: siellä se meitä odotti kuvaamataitoluokan myyntipöydällä! Rehtori-kuvismaikka-Marke hihkaisi heti meidät nähdessään, että nyt tuli piparitemppelille oikeat ostajat!

No joo, kun siinä aikamme Kreikasta ja Kreetastakin juttelimme, iski oikein kunnon Välimerenikävä. Liityin taannoin Facebookissa Hanian ystävien ryhmään, The Friends of Chania. Kaikki Naamakirjalaiset, käykää katsomassa kauniita kuvia ja tarinoita toisesta kotikaupungistani!

Romaanini ensimmäinen versio alkaa kohta olla valmis; kustantaja sitä jo odottaa. Juuri nyt, tällä hetkellä, tuntuu hyvältä kirjoittaa. Tällaisissa tunnelmissa toivottelen lukijoilleni hyvää uuden vuoden odotusta!

Muistan kun Paavo Haavikon kokoelma “Puut, kaikki heidän vihreytensä” ilmestyi. Elettiin vuotta 1966. Kokoelman nimiruno hiljensi minut 12-vuotiaana – ja hiljentää edelleen:

Puut, kaikki heidän vihreytensä.
Halusin ojentaa sinulle nurmikon,
kämmenellä
koska oli kevät.
En ehtinyt.

Paavo “Paavi” Haavikko oli harvinainen suomalainen kirjailija; häntä voi häpeilemättä luonnehtia intellektuelliksi termin ranskalaisessa alkuperäismerkityksessä. Haavikon ikäpolvesta tuohon ryhmään ei nouse ehkä kuin Erno Paasilinna, ärhäkkä vasta-ajattelija ja toisinkirjoittaja.

“Ei niille tarvitse farsseja kirjoittaa, ne tekevät ne itse.” Noinkin Haavikko kirjoitti. Voi miten ajankohtaista!

Tällaisin uutisin toivotan lukijoilleni valoisaa syksyn jatkoa, monenmoisista hämmentävistä ja traagisista uutisista huolimatta. Kirjoitelkaa edelleen palautetta ja kommentteja.

PS. Lähiaikoina alan pitää omaa palstaa MTV3:n Huomenta Suomen sivuilla. Joka torstaisen Mediakokki-ohjelmani jälkeen kommentoin päivän uutisaiheita ja kohtaamisia lämpiössä ennen ja jälkeen ohjelman.